
Ducun taustasta emme tiedä paljoa. Ducu löydettiin pienenä pentuna Medgidian sairaalan pihasta. Kukaan ei tiedä, mitä oli tapahtunut Ducun emälle ja sisaruksille. Koska Duculla ei ollut mitään mahdollisuuksia selviytyä, pikkuinen pelastettiin tarhalle.
Jo neljä kertaa olen joutunut jättämään Ducun taakseni Romaniaan. Vaikka koiria on tarhoilla satapäin, tunnistan aina muiden matkaajien valokuvista, olenko tavannut kyseistä koiraa tarhalla vai en. Ne, joiden aitauksiin pääsen koiria rapsuttelemaan, eivät unohdu mielestäni kulumallakaan. Ja sitten on koiria, kuten Ducu ja viikko sitten kodin saanut Shon/ Otto, jotka tekevät lähtemättömän vaikutuksen ja joiden kohdalla todella laskee kertoja, jolloin on joutunut jättämään heidät vasten omaa tahtoa, koska on niin ilmiselvää, että tämä koira kuuluu kotiin ja perheeseen.
Tapasimme Ducun kanssa ensi kertaa tämän vuoden tammikuussa, jolloin Ducussa oli vielä jäljellä jotakin pentumaisesta pyöreydestä ja pörröisyydestä. Silloin kävi niin ikävästi, että Ducu, jonka omaan aitaukseen piti kulkea toisen aitauksen läpi, joutui vieraassa laumassa toisten koirien puremaksi. Muistan likaisen ja pelästyksestä tärisevän koiranpennun tarhan pihalla, jonka haavat eläinlääkäri kävi tutkimassa. Pienen jutustelun jälkeen Ducun häntä alkoi kuitenkin vispata ja pentu alkoi leikkiä juosten kaaressa ympärilläni. Sää oli kuitenkin todella kurja, satoi hyytävää tihkusadetta ja tuuli kylmästi. Minua ei ollenkaan lämmittänyt ajatus, että Ducu palaa oljilla täytettyyn koppiinsa, enkä olettanut sen lämmittävän Ducua ainakaan yhtään sen enempää. Silloin vielä uskoin ja toivoin Ducun ajan jäävän tarhalla lyhyeksi.
Toukokuussa näin Ducun vain pikaisesti. Sain isoksi venähtäneen koiran sievän pään hetkeksi kainalooni ja rapsutin korvan takaa. Tuntui pahalta, ettei Ducu ollut vielä päässytkään tarhalta pois.
Heinäkuussa odotin innolla pidempää kohtaamista Ducun kanssa, kun sain kuulla, että Ducua oli purtu samana aamuna kipeästi etujalkaan. Tapaamisemme muuttuikin Ducun pissattamiseksi sairasosastolta. 😥 Tämän välikohtauksen jälkeen Ducu oli hetken yksinään ennen kuin hänet siirrettiin huomattavasti pienempien koirien aitaukseen, missä Ducu on saanut itseluottamustaan takaisin.
Viime viikolla sain viimein tavata Ducun terveenä ja hyvinvoivana tasapainoisessa laumassa. Hän on korkea mutta siro, lempeä ja iloinen nuori koiraherra, joka nautti hänelle osoitetusta hellyydestä.
Ducu on hyvä vaikkakin surullinen esimerkki siitä, kuinka vaillinaista on pelastaa koira vain tarhalle, vaikka tarha olisikin tasokas, siisti ja lähtökohdiltaan turvallinen. Tarha jättää Ducun kaltaisiin nuorukaisiksi kasvaneisiin pelastettuihin pentuihin melankolian leiman, ihan kuin pala pentuaikaa olisi jäänyt kokonaan elämättä. Tarhastressi ja isot laumat pakottavat koiria tiettyihin muotteihin, ja valitettavasti Ducun muotti oli pitkään muiden kynnysmatto – tai pikemminkin puruluu. Ducu ei sentään ikinä ole ollut hengenvaarassa, mutta niitäkin tapauksia on tarhalla nähty.
Tämä on siis suora vetoomus kokeneille koiraihmisille: Medgidian tarhalla elää nuori koira, joka odottaa oman elämänsä alkua. Ducu on kerran pelastettu kuolemalta, nyt hänet pitäisi vielä pelastaa elämään. Mutta Ducu on koira, joka ansaitsee päästä suoraan pysyvään loppuelämän kotiin, jossa hänellä on tilaa elää aluksi vähän pennunkin elämää. Sääli ei ole mikään syy ottaa koiraa, eikä Ducu tarvitse sääliä, sillä jos hänen turvallisuutensa olisi tarhalla edelleen uhattu, meillä olisi keinot siirtää Ducu turvallisempaan paikkaan. Kyse on siitä, että Ducu on kuin syntynyt perheenjäseneksi. Ison koon ei kannata antaa pelottaa. Sitä paitsi koirat näyttävät kuvissa aina isommilta kuin ovat. Jos kiinnostut, Pia jatkaa neuvotteluja kanssasi ja lukee kaikki madonluvut. 😉
Mutta täten kirjoitan henkilökohtaiseksi joululahjatoiveekseni, että toivon Duculle maailman parasta kotia.


